Työskentelen Cadpoolilla yksikön päällikkönä. Koulutukseltani olen rakennusarkkitehti ja olen yhtiön osakas sekä johtoryhmän jäsen. Toimin myös CAD-kouluttajana ja -konsulttina. Alalla olen työskennellyt vuodesta 1996 alkaen, Cadpoolilla vuodet 1996-2006 ja jälleen vuodesta 2009 alkaen. Vuonna 2017 tekemiseni huomioitiin vuoden cadpoolilaisen tittelillä.
Haluan kasvattaa ihmisten itseluottamusta
Valmennan vapaa-ajallani 12-vuotiaita tyttöjä jalkapallossa. Lähdin mukaan, koska tyttäreni pelaa samassa joukkueessa, eikä toiminta pyöri ilman vanhempien panosta. Työ valmentajana palkitsee monella tavalla, viimeistään silloin tietää tehneensä jotain oikein, kun tytöt rakentavat turnauksen päätteeksi ihmispyramidin ja haluavat minut pyramidin kivijalaksi.
Voisi ajatella, että kuka tahansa, joka on joskus pelannut, osaa valmentaa. Mutta ei se mene niin, valmennus on psykologista työtä, siinä ei pelaajatausta auta. Omat kokemukseni ovat sitä paitsi yli kahdenkymmenen vuoden takaa, parhaimmillaan pelasin 16-vuotiaana HPK:n kakkos divarissa.
Oikeastaan johtamismetodini ovat töissä ja vapaa-ajalla samanlaiset: haluan kasvattaa valmennettavissa ja työntekijöissä itseluottamusta. Itseluottamus kasvaa onnistumisten kautta, onnistumisiin taas päästään, kun tekniikka on kunnossa.
Innostunut on motivoitunut ja silloin ei kehittymisellä ole rajoja
Jalkapallossa aloitamme treenit aina alkuverryttelyllä, johon kuuluu tekniikkaharjoituksia pallolla. Treenit ja pelit lopetetaan yhteiseen loppuveryttelyyn, jossa puretaan tunteita niin onnistumisista kuin epäonnistumisista eli vaikeissakaan tilanteissa ketään ei jätetä yksin ja lopussa nauru raikaa taas jokaisella. Innostusta pitää vähän myös ruokkia.
Töissä suunnittelijoiden itseluottamus kasvaa myös suunnitteluohjelmien erinomaisella hallinnalla. Se saavutetaan koulutuksella ja henkilökohtaisella valmennuksella.
Molemmissa tarvitaan myös omaa sitoutumista itsensä kehittämiseen, myös omalla ajallaan. Innostuneelle ja motivoituneelle tämä on itsestäänselvyys.
Leppäkertut ja muut parhaat kaverit
Pienten lasten kanssa keskittyminen voi herpaantua jo pelkästään siitä, että joku huomaa nurmikolla leppäkertun. Valmennettavani ovat jo isompia ja he pelaavat kilpatasolla. Motivaatio on hyvä ja he kuuntelevat valmentajaa. Tytöillä vain tuntuu olevan taipumusta valita joukkueesta se yksi luottoystävä, jonka kanssa ollaan tiiviimmin. Jaoin siksi tytöille itsearviointilomakkeet, joissa he saivat arvioida mm. omaa panostaan joukkueen osana. En ollut niinkään kiinnostunut heidän vastauksistaan kuin siitä, että he pysähtyvät pohtimaan asiaa.
Myös työpaikalla klikit ovat aina pahasta. Siinä tapahtuu sama kuin kentällä, ajatellaan, että minä syötän vain tuolle, koska se on minun kaveri.
Arvomaailma ratkaisee
Jostain syystä tyttöjen jalkapallo on kokemukseni mukaan aggressiivisempaa kuin poikien jalkapallo. Kun joudun todistamaan rajuja taklauksia, mietin koko lajin mielekkyyttä. Kyse on paljon enemmästä kuin jalkapallosta, kyse on arvomaailmasta. Toivoisin että lapset saisivat kotoa reilun pelin mallin. Minun on vaikeaa hyväksyä vääryyttä, jos kohtaan sitä, se nostaa tunteet pintaan. Epäonnistua saa ja pitää, mutta luovuttaa ei saa!
Myös työssä reilu peli on rehellisyyttä, pyrin siihen itse ja vaadin sitä muilta.
Olen vähän kuin Koskelan Akseli Täällä pohjantähden alla -romaanissa; johdan enemmän esimerkilläni kuin sanoilla. Kun innostun, innostun tosissaan ja havaitsen innostuksen myös muissa.
